Kuunteletko mieluummin?
Napauta tästä ja toista se Substack-sovelluksessa
Olen aina tuntenut vetoa luontoon. Jo nuorena vaeltelin pelloilla ja metsissä, kiipeilin puissa ja kiinnitin huomiota pieniin yksityiskohtiin: kaarnan tekstuuriin, siihen, miten valo leikki lehdillä, sekä hyönteisten hitaaseen liikkeeseen. Kasvaminen Brittiläisessä Kolumbiassa, Manitobassa ja Ontariossa tarjosi minulle eturivin paikan niin monien erilaisten maisemien äärellä, ja jokainen niistä jätti minuun oman ainutlaatuisen jälkensä.
Muistan yhä lapsena tekemäni perhematkan Brittiläiseen Kolumbiaan. Vuorten valtava koko sai minut täysin hämmästyneeksi. Vieläkään en oikein pysty käsittämään, miten suunnattomia ne ovat. Matka jäi mieleeni: tunne siitä, että seisoin jonkin niin suuren alapuolella ja edessäni avautui valtava etäisyys. Se oli nöyryyttävää, ja herätti minussa jotakin.
Kotona Manitoban preerioilla maisema ei olisi voinut olla erilaisempi. Maan tasaisuus oli omalla tavallaan aivan yhtä henkeäsalpaavaa kuin vuoret. Preerian taivas oli aina liikkeessä: pilvet vaihtoivat muotoaan ja venyivät, myrskyrintamat vyöryivät sisään ja ulos, ja valo ja varjo leikkivät pelloilla. Vietin kokonaisia päiviä ulkona ja katselin vain, miten taivas muuttui. Yläpuolella jatkuvasti tapahtuvassa liikkeessä oli jotakin sekä rauhoittavaa että jännittävää.
Ontariossa huomioni kiinnittyi syksyisin puiden vaihtuviin väreihin. Punaiset, kultaiset ja oranssit sävyt tuntuivat luonnon omilta siveltimenvedoilta, jotka oli sipaistu maiseman yli. Kauan sitten jäätiköiden silottamat kallionjyrkänteet toivat maahan historian tuntua, hiljaisia muistutuksia menneisyydestä. Kesäkuukausina kiipeilin puissa ja tutkin ympäristöni jokaista kolkkaa. Uppouduin ympäröivän maailman tekstuureihin ja tarkastelin läheltä puun kaarnaa, sitä, miten valo osui lehteen, tai kuinka tuuli kuljetti pilviä taivaan poikki. Olen aina tuntenut vetoa juuri tällaisiin pieniin asioihin. Ne saattavat joistakin vaikuttaa merkityksettömiltä, mutta minulle ne ovat aina tuntuneet tärkeiltä.
Vaikka piirsin paljon jo varttuessani – pieniä lyijykynäpiirroksia kouluaineiden vihkoihin tai nopeita tutkielmia luonnoskirjoihin – en oikeastaan alkanut heti maalata. Vasta eräänä jouluna, kun vanhempani antoivat minulle maalaussetin, päätin kokeilla. Muistan maalanneeni silloin muutamalle litteälle kankaalle, mutta harrastus ei oikein jäänyt elämään. Elämä jatkui, ja vasta parikymppisyyteni puolivälissä tai loppupuolella tunsin jälleen vetovoimaa maalaamiseen.
Kolmekymppisenä tein päätöksen. Järjestin aikaa maalaamiselle, vaikka sen löytäminen ei aina ollut helppoa. Tavoitteenani oli maalata neljästä kuuteen tuntia päivässä, seitsemänä päivänä viikossa, jos mahdollista, vaikka elämä veikin aina muutaman päivän sieltä täältä. Maalaamisesta tuli enemmän kuin pelkkä luova kanava – siitä tuli tapa käsitellä ajatuksiani, työstää haasteita ja keskittyä. Se antoi minulle tilan hidastaa tahtia ja keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, erityisesti maailmassa, joka vaatii jatkuvasti huomiotamme miljoonaan eri suuntaan.
Nykyään maalatessani ammennan kaikista noista varhaisista kokemuksista. Brittiläisen Kolumbian vuoret, Manitoban preeriat, Ontarion syksyn täyteläiset värit, hyönteiset, joiden katselin ryömivän puunrunkoja pitkin, taivaalla liikkuvat pilvet – ne kaikki ovat läsnä teoksissa kerroksittain. Tyylini on vuosien mittaan kehittynyt ja suuntautunut kohti rohkeita, eloisia värejä ja ilmaisuvoimaista siveltimenkäyttöä. Olen aina saanut vaikutteita Lawren Harrisin kaltaisilta taiteilijoilta hänen valon ja varjon dramaattisten kontrastiensa vuoksi sekä van Goghilta hänen pelottomien siveltimenvetojensa ja vahvan luontosuhteensa vuoksi. Ajan myötä olen kuitenkin löytänyt oman tapani nähdä ja ilmaista asioita, oman ääneni taiteilijana.
Minulle maalaamisessa ei ole kyse vain jonkin kauniin luomisesta katseltavaksi. Siinä on kyse tilan luomisesta pohdiskelulle, hidastamiselle ja yhteyden kokemiselle ympäröivään maailmaan. Siinä on kyse ohikiitävien hetkien tallentamisesta: siitä, miten valo muuttuu maiseman yllä, miten väri täyttää taivaan tai millaisen tunteen hiljainen paikka herättää. Siinä on kyse sellaisten hetkien, jotka muuten saattaisivat kulua huomaamatta ohi, antamisesta kankaalle paikka, jossa ne voidaan nähdä ja tuntea.
Kun katson taaksepäin, näen, kuinka paljon nuo varhaiset vuodet muovasivat minua – eivät vain taiteilijana, vaan myös ihmisenä. Ne opettivat minut kiinnittämään huomiota, arvostamaan pieniä yksityiskohtia ja näkemään kauneutta arjessa. Ja kun katson eteenpäin, tiedän jatkavani työskentelyä ateljeessa sivellin kädessä ja tuovani nuo muistot ja kokemukset eloon kankaalle.
Jokainen maalaamani teos on mahdollisuus jakaa pieni osa tuosta matkasta, välähdys maailmaan, joka on inspiroinut minua niin kauan kuin muistan. 🎨
~Jeff 
